Seisoin pöytävuoren huipulla. Kuuma, kuiva etelätuuli pyyhki huuliltani kaiken kosteuden ja kielenikin tuntui karhealta lipaistessani huuliani uudestaan ja uudestaan. Maailmani oli violettia taivasta ja oransseja pilvenviiltoja, kuin sulaa laavaa. Aurinko vuosi horisontista, valui pitkin tasaista erämaata jalkoihini, ainoastaan oranssien kivimuodostelmien syövyttäen sen alajuoksuihin mustia reikiä. Päivän kuumuus oli juuri haihtumassa, kuin tumma taivas takanani olisi syönyt sitä hetki hetkeltä. Imenyt lämpöä kurimukseensa. Tuulen mukana kulkeutui hiekkaa kasvoilleni. Ripsesi olivat painuneet lomittain estääkseen hiekan kulkeutumisen silmiin. Iiriksesi olivat vain terävät viillot keskellä syvää vihreyttä katsoessasi katoavaa aurinkoa. Ripset varjostivat silmiäsi. Silmäsi, niin kostean vihreät ja tummat, vaikuttivat täydelliseltä vastakohdalta sille maisemalle, jota ne tarkastelivat. Välinpitämättöminä, hehkuen lumoutuneisuutta, vaikuttuneisuutta, hämmästystä siitä, miten suuri ja mahtava maailma todellisuudessa on. Poskesi hehkuivat laskevan auringon punaa. Tuuli painoi hiuksiasi taakse. Ne näyttivät karheilta, merituuli oli kantanut suolaa ja suortuvat takertuivat toisiinsa.
